Vihdoin 55 km tunturiultra takana - parhaalla ajalla ikinä!
Arvatkaapa fiilis, kun tankkaat päivää ennen isoa koitosta hotellihuoneessa ja mietit, miten ihmeessä tästä vielä pääsisi karkuun?
Miten ihmeessä olin saanut itseni tähän tilanteeseen?? Hullutukseen, jossa lähden yksin juoksemaan Lapin tuntureille. Ja vielä pisimmän matkan seitsemään vuoteen.
Kantavatko jalat loppuun saakka?
Kesä meni ihanasti. Tein treenit niin kuin valmentaja käski ja juoksun rinnalla pyöräilin paljon. Turun saaristoreitin pyöräilin taapero kyydissä ja siitä(kin) palautumiseen meni oma aikansa. Pysyin kuitenkin hyvin aikataulussa ja treenasin tunnollisesti.
Silti siinä hotellihuoneessa mietin, riittääkö tämä? Oikeasti?
Heräsin starttiaamuna aikaisin, ajoin auton Pallakselta Hettaan ja lähdin juoksemaan takaisin kohti Pallasta. Aurinko paistoi. Oli täydellinen elokuinen päivä. Ensimmäiset 25 kilometriä meni kuin unelma. Imin itseeni jokaisen hetken, alkavan ruskan värit puissa, loputtomat tunturit ja Lapin taianomaisen hiljaisuuden. Puolivälin jälkeen kaatosade ja kylmyys yllättivät. Jalat eivät tuntuneet ihan samalta kuin aiemmin.
Päätin pysähtyä autiotuvalle. Muistelin edellistä kertaa, jolloin juoksin saman reitin kaatosateessa ja siitä reissusta kehon muistiin jääneen jäätävän kylmyyden. Sitä ei halunnut todellakaan kokea uudestaan.
Istuin tuvalla 20 minuuttia. Tankkasin energiaa ja join. Kun sade vihdoin lakkasi, olo oli yllättävän kevyt, ihan kun en olisi juossut ollenkaan. Ampaisin matkaan ja juoksin maaliin saakka!
Oikeanlainen mixtuura
Saavuttuani maaliin olin ihan pihalla siitä, miten hyvin kaikki meni. Aika parani 20 minuuttia edellisestä kerrasta! Mitääh? Kahden lapsen ja hektisen arjen keskellä treenejäkin huomattavasti vähemmän kuin silloin ennen. Mitä ihmettä siis tein tällä kertaa toisin?
Ehkäpä resepti oli tässä:
Laatu korvasi määrän.
Noudatin sykerajoja paremmin kuin koskaan.
Juoksin selvästi vähemmän, koska minulla oli hyvä pyörä!
Siinä se muutos varmaankin oli! Pyörällä sain volyymia ilman, että jalat “hajosivat”. Sykerajat pysyivät priimana – ei kertaakaan ylilyöntejä. Ja kun juoksulenkkejä oli vähemmän, ne olivat sitäkin laadukkaampia. Pahimmilla viikoilla pyöräilylenkki toimi myös palauttavana.
Monipuolisuus teki treenaamisesta kevyempää myös henkisesti. Lomallakaan ei tarvinnut vääntää itseään väkisin liikkeelle, vaikka pyöräily tarkoitti irtiottoa ja vapaata hetkeä itselle. Laatuaikaa 🙂
On vaikea nähdä itseäni enää treenaamassa pelkkää juoksua.
Varsinkin nyt kun vuoden suurin urakka on ohi ja aikaa siitä on vain hetki, kun vuoden isoin uurastus on ohitse. Pyöräily tuli jäädäkseen. Eikä pienin syy ollut parhaan mahdollisen ratsun. Kiitos Scott Finland huippu pyörästä, vaatteista ja välineistä!
Ihanaa, että ilmat näyttävät suosivan vielä pitkään!
Ja hei, syksykin on vain varustekysymys. Eikö niin?
Iloisia pyöräilyhetkiä!
